Blogi: Aamuyön tunteina, kun itkettää ja huolet painavat miljoonan, on vaikea löytää positiivisuutta

”Yhdessä tästä selvitään”. ”Tästä voi seurata jotain hyvääkin”. ”Aurinko paistaa tänäänkin”. Siinäpä muutama lause, jotka itselläni pikemminkin aiheuttavat suunnatonta ärsytystä, kuin lohduttavat. Siinä muutama lause, joilta ei ole voinut välttyä, vaikka olisi halunnut.

Minut tunnetaan ihmisten kanssa toimeen tulevana, sosiaalisesti lahjakkaana, tilanteesta kuin tilanteesta selviytyvänä, ratkaisukeskeisenä ja äärimmäisen stressinsietokyvyn omaavana. Näistä kaikki pitävät paikkaansa. Mutta minussa on myös toinen puoli. Se puoli, joka ei voi sietää tekopositiivisuutta, ylipirteyttä tai sitä, että kaikesta täytyy väkisin löytää jotain hyvää. Silloinkin, kun mitään hyvää ei ole näköpiirissä.

Suomalaiset tunnetaan melankoliastaan. Siitä on tehty lauluja ja elokuvia, runoja ja sikermiä. Melankolia on kansallisidentiteettimme. Mutta, sitten kun meillä on oikea hätä, väistyy melankolisuus. Silloin kun olemme oikeasti huolissamme, sitä ei saisi näyttää. Sen sijaan hymyilemme hampaat irvessä viimeiseen asti vakuutellen, että kyllä tässä pärjätään ja selvitään. Meissä käynnistyy jokin defenssi tai selviytymistila, jossa melankolialle ei ole sijaa. Vakuuttelemme selviytymisestä ennen kaikkea itseämme ja se vakuuttelu on jossain niin syvällä koodattuna soluissamme, että emme pysty kohtaamaan melankoliaa silloin, kun sille olisi oikeasti paikkansa. Vaikka melankolia ja sen mukana tulevat tunteet ovat myös osa elämää, ei vain opittua kulttuurihistoriaa. Ja ne tunteet ovat yhtä oikeutettuja kuin muutkin.

Ahdistus ja pelko ei mene sillä pois, että leikimme että niitä ei ole olemassa. Ne eivät katoa sillä, että niitä tunteita ei saisi tuntea. Olisimmeko kuun alussa uskoneet millaisessa työtilanteessa elämme maaliskuun lopussa? Tekee kipeää nähdä ystävien kuvia ja videoita, joista ahdistus ja pelko suorastaan kirkuu katsojalle. Vaikka suu on hymyssä, silmät sanovat muuta. Silloin ei vastata ”yhdessä tästä selvitään”. Tekee myös kipeää nähdä omat silmät ja hymy peilistä. Niin paljon on tapahtunut niin lyhyessä ajassa, että oikeastaan vasta nyt alkushokin jälkeen alkaa ymmärtämään mitä on tapahtunut. Olenko se todella minä, joka tuolta peilistä katsoo?

Mitä ja kuka minä olen ilman työtäni?"

Työ on tällä alalla niin monelle osa identiteettiä, minullakin, että tällä hetkellä ansiomenetysten lisäksi mietimme myös sitä, ketä olemme? Mitä ja kuka minä olen ilman työtäni? Tällä hetkellä ei ole kovin pahasti liioiteltua myöskään miettiä, kuka minä olen ilman tätä alaa? Huomaan itse pysähtyväni monta kertaa päivässä kysymään mitä täällä tapahtuu. Onko tämä ihan oikeasti totta? Maailma tuntuu kovin rikkinäiseltä.

Sen lisäksi että mietimme taloudellisia menetyksiä, mietimme kenties myös sitä, että mitä jos sairastun? Kuka käy kaupassa, kuka käy apteekissa, mitä jos täytyy lähteä lääkäriin? Toki kaikkia ajatuksia ei kannata ruokkia liikaa eikä kaikkeen voi varautua (se jos mikä on tullut kyllä erittäin selväksi kahden viimeisen viikon aikana). Mutta huolia ja murheita saattoi olla jo ennen koronakriisiäkin. Eivät ne ole sieltä mihinkään hävinneet. Saimme vain liudan uusia entisten päälle.

Tällä hetkellä elämme konkreettisesti päivä kerrallaan. Ei kannata lamaantua, mutta ei tarvitse myöskään esittää, että kaikki on hyvin. Ei ole! Tulevaisuus on monilta osin täysin avoin. Emme tiedä kauanko karanteeni jatkuu, emme tiedä kauanko sairastelu jatkuu emmekä tiedä koska pääsemme takaisin töihin. Emme myöskään tiedä sitä, kauanko menee ennen kuin elämä normalisoituu. Onko meillä edes töitä? Palaako ala täysin ennalleen? Entä turvallisuudentunne, koska se palautuu? Paljon kysymyksiä, joihin ei voi nyt vastata. Epätietoisuus on aina se pahin vaihtoehto. Tässä tilanteessa ei ole mitään hyvää, eikä sitä ole sieltä pakko yrittää väkisin kaivaa.

Silti kukaan ei sano, että nyt saa pelottaa, olla huolissaan, surullinen ja tuntea epävarmuutta. No minä nyt sanon. Saa pelätä, saa olla epävarma, saa olla surullinen, saa olla huolissaan. Positiivisuus ei ole väärä näkökulma, mutta se ei ole se kaikkien tulokulma. Aamuyön tunteina, kun itkettää ja huolet painavat miljoonan, on vaikea löytää positiivisuutta. Tämä on kamalaa ja sillekin ajatukselle pitää antaa tilaa. Emme voi sulkea negatiivisia ajatuksia ja tunteita pois. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö tästä ei oltaisi selviämässä. Negatiivisten tunteiden sanoittaminen ei tarkoita, että olisi luovuttanut tai luovuttamassa. Joskus on kuitenkin kaikista rohkeinta myöntää, että pelottaa aivan helvetisti.

Kirjoittaja on ruokatuotannon johtamisen restonomi, joka työskenteli suomalaisen ruokakulttuurin kehittämisen parissa.